Kidutusta kotikonstein

Istumatyön ja yksipuolisten liikuntaharrastusten vuoksi meikäläisen notkeus on aina ollut luokkaa rautakanki, enkä enää muista edes aikaa, jolloin jostain kohtaa ei olisi kolottanut.

Männä viikolla työtoverini hehkutti Foam roller  -tunteja, joilla hän oli onnistunut löytämään itsestään yllättävää notkeutta. Asiaan vihkiytymättömälle kerrottakoon, että Foam roller on muovinen putki, jonka avulla hierotaan lihaksia ja lihaskalvoja - viime vuosina kehonhuollon kuuminta hottia.

Fysioterapeuttini suositteli minulle jossain vaiheessa tällaista pötkylää kankeuden torjuntaan. Työtoverini palopuheiden ansiosta kipaisin kauppaan ja ostin lopulta moisen vehkeen. Itseni tuntien pitäydyin edullisimmassa löytämässäni mallissa, sillä mitä suurimmalla todennäköisyydellä se tulee päätymään muiden kuntoiluvälineiden perässä komeron perimmäiseen nurkkaan.

Netistä ja pötkylän ohjeista olin saanut sen verran selville, että ensimmäiset rullailukerrat saattavat olla tuskallisia. Hieman hämmästyin, kun ensikokemukseni oli pelkkää ähkimistä ja hikoilua, kipukohtia ei löytynyt lainkaan. Olin nimittäin unohtanut, että olin popsinut jo useamman päivän tulehduskipulääkkeitä jalkasärkyyn ja se oli ilmeisesti turruttanut kaikki muutkin kipupisteet.

Uusi kokeilu punaviinillä kostutetun keilailuillan jälkeen ja – ziisus! Reidet huusivat hoosiannaa ja hartioiden kohdalle päästyäni olin jo valmis tunnustamaan Palmen murhankin. Rullaussession tuskallisuutta lisäsi Koiraherran osallistuminen karkeloihin. Mitä enemmän tuskanhiki puski pintaan, sitä innokkaammaksi kävi Koiraherran lähentely. Lapaluiden väliin säännöllisesti ilmestyvä lihaskramppi tosin taisi laueta siinä vaiheessa kun makasin selälläni rollerin päällä ja Koiraherra hyppäsi rintakehäni päälle koko 13 kilon painollaan. Samaa on tullut joskus kokeiltua piikkimatollakin. En suosittele!

Tähän mennessä kaikki kuntoiluvälineet ovat päätyneet hyvien selitysten kera komeron perälle pölyä keräämään. Sinne tulee varmaan tämäkin härpäke ennemmin tai myöhemmin tiensä löytämään. Siihen asti sitä voi kuitenkin pitää esillä ylläpitämässä virheellistä kuvaa meikäläisen liikunnallisesta aktiivisuudesta. 

Käyttöohjeessa propagandakuvitus - hymy ei todellakaan ole herkässä pötkylää pyöritellessä.

Neljänneksi paras vuodenaika

Se oli sitten siinä. Viimeistään eilinen koko päivän kestänyt vesisade ja nurkissa viuhunut syystuuli käänsivät lempeästi alkaneen syksyn vuoden pimeimmäksi jaksoksi. Viikonloppuna vielä perinteinen kellojen rukkaus ja edessä onkin kuukausia kestävä jatkuva pimeys. Päivät lyhenevät vähän kerrallaan vielä kahden kuukauden ajan ja sitten syysmasennuksen voikin pikkuhiljaa vaihtaa kevätväsymykseksi. 

Yöpakkasta

Ruostesienen raiskaamat lehtipuut eivät ainakaan täällä etelässä päässeet tänä syksynä näyttämään aivan parasta ruskaansa, mutta sen verran väriä on luonnosta löytynyt, ettei syksy ole ollut aivan hiirenharmaa. 

Etelän ruska

Pikku pakkasen kanssa vuorotellut aamu-usva on piristänyt viikonlopun aamulenkkejä ja saanut meikäläisen jopa muutamana työpäivän aamuna pyöräilemään töihin oikein pidemmän kautta. Eläköön liukuva työaika!

VR otti ja vähensi junavuoroja

Entinen mustikkametsä

Ammattilaiset asialla

Viikonlopun kotiseutureissu lapsuuden maisemiin edellytti linjurin vaihtoa Helsingissä ja siinä yhteydessä tarjoutui Koiraherrallekin mainio mahdollisuus päästä nostamaan koipeaan Narinkkatorin ennestään likaisiin lyhtytolppiin.

Emme olleet pitkällekään päässeet, kun siistinnäköinen vanhempi herra pysäytti meidät ja kehotti katsomaan ammattilaisten puuhastelua: torin laidassa ulkomaalaistaustainen mieskolmikko oli parhaillaan anastamassa naisten pyörää, joka upouutena erottui silmiinpistävästi muista pyörätelineisiin jätetyistä romuista. Varasporukan vieressä notkui kotoperäinen laitapuolen kulkija, jonka osallisuutta projektiin oli vaikea päätellä. Pystyyn noustuaan vaikutti kyllä olevan ainakin jonkin verran hengessä mukana – saattoi tosin olla totaalisesti pihallakin.

Meidät pysäyttänyt herrasmies kertoi työskennelleensä aiemmin turva-alalla ja olevansa sen vuoksi harjaantunut huomaamaan tällaiset asiat. Itse olin juuri kävellyt porukan ohi enkä ollut huomannut yhtään mitään. Mies totesi, että pyörästä oli jo lukko irrotettu ja kohta se lähtisi nurkan taakse. Totta tosiaan – hetken kuluttua yksi miehistä talutti pyörän pois kahden muun jäädessä paikalle naureskelemaan ja ympärilleen pälyilemään. Kaikki tämä kymmenien ihmisten silmien edessä keskellä kirkasta päivää.

Häkellyin moisesta sen verran, että ehdotin turvaveikkoselle ainakin valokuvan ottamista todistusaineistoksi. Hän oli sitä mieltä, että saattavat käydä kimppuuni, jos sen teen. ”Jos tuo sinun koirasi olisi edes schäfer, voisit sen tehdäkin, mutta tuon kanssa ei kyllä kannata!”. Totesi vielä pois lähtiessään, että emme me asialle mitään mahda.

Jos ei kerran entinen turva-alan asiantuntija asialle mitään mahtanut, mitä sille olisi mahtanut täti-ihminenkään sylikoiran kanssa.

Harmitti hitosti koko illan - toisten röyhkeys ja oma avuttomuus!

Poliisikoira Rex salaisessa peitetehtävässä

Pakolaisia ja pahaa ruokaa

Olin jo päättänyt, etten kirjoita missään vaiheessa mitään Euroopan yli pyyhkäisevästä ja tänne Pohjolankin perukoille saapuneesta pakolaisaallosta. En yksinkertaisesti tiedä asiasta tarpeeksi voidakseni olla siitä järkevästi jotain mieltä.

Sen ymmärrän, että hätää kärsiviä ja sodan jalkoihin jääneitä on autettava. Valokuva Turkin rannikolle huuhtoutuneesta kuolleesta 3-vuotiaasta pojasta ravisteli koko maailmaa ja saa edelleen paatuneimmallekin kyynikolle kyyneleet silmiin. Iranilainen Instagram-ystäväni oli laittanut kuvan sivulleen. Järkytykseni oli melkoinen, kun eräs japanilainen kommentoi kuvaa ja kyseli, oliko poika nukahtanut. Perään hän oli lisännyt kyynelet silmissä nauravan hymiön. 

Joitakin päiviä sitten luin uutisen, jossa kerrottiin turvapaikanhakijoita täynnä olleen junan matkasta pohjoisesta Helsinkiin. Häpesin niitä suomalaisia, jotka kommenteissaan vaativat muille matkustajille korvauksia siitä, että olivat tällaisessa junassa joutuneet matkustamaan. Junan käytävät olivat tupaten täynnä pakolaisia ja äidit olivat laittaneet lattialla nukkuville lapsilleen vessapaperia pehmikkeeksi. Sitä lukiessani oma koirani makasi keskellä sänkyäni puhtaissa lakanoissa, pää samana päivänä ostamallani tyynyllä. Sekin hävetti. On onni syntyä Suomeen - vaikka koiraksi! 

Häpeän niitä suomalaisjuntteja, jotka heittelivät pakolaislapsia ja -naisia ilotulitusraketeilla ja polttopulloilla. Häpeän SPR:n avustustyöntekijöitä kivittäneitä suomalaisia. Häpeän sitä nuorta miestä, joka paperitöttörö päässä ja Suomen lippu kourassa osoitti humalaista mieltään. 

Jari Tervo kirjoitti joku aika sitten kolumnissaan, että Suomi on kaunis maa, jossa asuu vittumainen kansa. Silloin se nauratti. Ei naurata enää. 

Sitä kyllä en ymmärrä, miksi joku oikeasti sotaa pakeneva ja turvapaikkaa hakeva valittaisi ruoasta. Se ruoka kyllä kelpaisi monelle työttömälle ja kodittomalle tässäkin maassa. Ja näyttipä tuo maittavan heti kun tiedotusvälineet olivat paikalta poistuneet. Oikein santsatakin piti.

Ystäväni kuva Budapestista