Suomi 100

Tänään keskivertosuomalainen laittaa taas ikkunaan kaksi sinivalkoista kynttilää, tällä kertaa hieman juhlavammin, menneitä sukupolvia muistaen. Suomen satavuotista itsenäisyyttä on juhlittu sinivalkoisin juhlin, kahvin ja paakelsin kera koko maassa jo eilen, joten illalla keskivertosuomalainen voi rauhoittua kotisohvalle katsomaan televisiosta perinteistä kättelymaratonia. Presidentinlinnan pitopöydän suppilovahveronapposista ja ulkona remuavista mielenosoittajista huolimatta suurin mielenkiinto kohdistunee tänä iltana presidentin puolison pyöristyvään vauvavatsaan.

Sinivalkoiset kynttilät tuikkivat pimeässä illassa, liput liehuvat, rakennukset hohtavat sinivalkoisina meillä ja muualla. Meitä on muistettu, meitä on kehuttu. Suomi on hyvä maa – ei ihan joka asiassa, eikä aina kaikille – mutta onhan se hyvä maa!

Onnea satavuotias Suomi! 

Ja hetken aikaa maailma oli vähän parempi…

Torstaina himotviittaaja Trumpin Twitter-tili katosi hetkeksi ja maailma oli vähän aikaa hieman parempi paikka – kiitos Twitterin työntekijän, joka viimeisenä työpäivänään päätti armahtaa maailmaa ja kytki Trumpin tilin pois päältä. 

Joku saisi työpäivänsä päätteeksi kaataa myös naamakirjan, ei vain Trumpilta vaan meiltä kaikilta. Eihän sitä ole pakko käyttää – eipä niin, mutta jokin sinne kuitenkin vetää. Uteliaisuus, tekemisen puute? Meikäläisen kohdalla usein toive, että sieltä löytyisi jotain hauskaa. Yleensä törmään kuitenkin aivopieruihin, joista tulee pelkästään paha mieli ja jotka saavat näkemään punaista. Alkuviikosta seurasin lähes sadan kommentin keskustelua, joka alkoi vaarallisesti roikkumaan jääneitä isoja puunoksia koskeneesta varoituksesta ja päättyi ”turpa kiinni” -solvauksiin. Henkilöt, joita olen pitänyt jotakuinkin fiksuina, ovat avautumisillaan kerta toisen jälkeen osoittaneen, miten väärässä taas olin.

Jotkut ajatukset ja tuntemukset on vaan parempi pitää ihan omana tietonaan.

Luontoäiti on hyvin, hyvin vihainen!

Luontoäiti otti ja suuttui pahan kerran, kun Trump väitti ilmastonmuutoksen olevan pelkkää huijausta. Trumpin hallintoa mielistelläkseen Yhdysvaltain maatalousministeriö vielä ohjeisti, ettei saa puhua ”ilmastonmuutoksesta” vaan kyse on ”äärimmäisestä säästä”. 

Ja äärimmäistä säätä luontoäiti on amerikkalaisille antanutkin. Karibianmeren saaria ja Yhdysvaltain rannikkoa ovat kuluvalla hurrikaanikaudella raastaneet tuhoisat hirmumyrskyt. Elokuussa Texasiin ja Louisianaan iski hurrikaani Harvey, joka aiheutti raamatullisia tulvia muun muassa Houstonissa. Syyskuun alussa Harveyn perässä seurasi Irma, joka luontoäidin vihaa puhkuen paisui voimakkaimmaksi Atlantin valtamerellä koskaan mitatuksi hurrikaaniksi. Pari viikkoa myöhemmin Karibialla riehui hirmumyrsky Maria, joka löi Dominican saaren tuhansiksi päreiksi ja iski Yhdysvaltain Puerto Ricoon voimakkaammin kuin mikään myrsky ikinä.

Kalifornialaiset puolestaan saivat kesällä hikoilla helvetillisessä lämpöaallossa ja vuodelta 1886 peräisin ollut lämpöennätyskin rikottiin, kun elohopea kapusi 43 asteeseen.  Kuivan ja kuuman kesän aikana aluetta piinasivat myös valtavat maastopalot, joille ei näy tulevan loppua. Tällä hetkellä Kalifornian tärkeimpiä viinialueita piinaavat maastopalot, jotka ovat pahimmat 50 vuoteen. 

Myös Eurooppa on saanut luontoäidin vihasta oman osansa. Kesällä Lucifer-helleaalto korvensi eteläistä ja keskistä Eurooppaa 40 asteen helteellä. Suomalaiset puolestaan saivat luontoäidiltä kylmää kylkeä - Suomen suvessa vedettiin kiltisti lisää hynttyitä niskaan, sillä kesä oli helteettömyydessään yksi mittaushistorian huonoimpia - ja sateinen syksy pilasi vielä viljasadonkin.

Luontoäiti on nyt hyvin, hyvin vihainen ja näyttää meille keskisormea! 

Reissun päällä - osa 3

Dublinissa riittää turistille silmänruokaa ja tekemistä. Jotta emme olisi viikon pituisella lomamatkallamme keskittyneet pelkästään turistikohteisiin, vaan näkisimme myös jotain paikallisten elämään kuuluvaa, päätimme poiketa reissullamme myös koira- ja laukkakilpailuissa.

Suomessa greyhound racing on pienen piirin puuhastelua, pikkuruisessa Irlannissa laajamittaista kilpailutoimintaa, jossa rahaa liikkuu vuositasolla noin 300 miljoonan euroa. Ratoja maasta löytyy peräti 17.

Dublinin lähin rata löytyi muutaman pysäkin päästä keskustasta – Shelbourne Park Greyhound Stadium. Vaikka kilpailuissa ei sinä iltana hirveästi väkeä ollutkaan, oli vedonlyönti vilkasta ja kilpailu jännittävää. Koirat pinkoivat keinojäniksen perässä sellaista vauhtia, etten niistä saanut kuvan kuvaa vaikka kuinka yritin. Greyhound kun on maailman nopein koirarotu ja voi kilpakunnossa saavuttaa jopa 80 km/h nopeuden.

Kuva: Shelbourne Park 

Lomaviikon lopuksi päädyimme vajaan tunnin matkan päässä keskustasta sijaitsevalle Leopardstownin laukkaradalle Longines Irish Champions Weekend -tapahtumaan. Heti laukkaradalle saavuttaessa kävi ilmi, minkä tasoisesta tapahtumasta oli kyse. Olimme varmaan yleisöstä ainoat, jotka ilmestyivät paikalle lenkkitossuissa ja arkivaatteissa. Herrat olivat pukeutuneet vähintäänkin farkkuihin ja pikkutakkiin, useimmat pukuun. Naiset sipsuttelivat juhla-asuissaan ja korkokengissään hienot hatut kallellaan; samppanjan voimin selvisivät hepeneissään syysillassa. Meikäläisille riitti kunnon varustuksen ansiosta pelkkä kahvi. 

Kilpailun pääluokassa palkintorahojen yhteissumma oli kokonaista 1,25 miljoonaa euroa ja voittajahevonen ansaitsi vaatimattomat 712 500 euroa. Olemme aikaisemmin kierrelleet laukkakisoissa Skotlannissa, mutta tämän tasoisissa kilpailuissa emme ole koskaan olleet! Hieno kokemus ja loistokas päätös viikon lomamatkalle.

Tienasin juuri 712 500 € - entä sinä?

Reissun päällä - osa 2

Dublinin keskustaa halkoo Liffey-joki, joka jakaa kaupungin kahteen osaan. Joen pohjoispuoli on tavallisen tallustelijan tienoota ja siellä sijaitsee myös kaupungin pääkatu O’Connell Street. Keskellä katua sojottaa maamerkkinä 121-metrinen, valtavaa neulaa muistuttava monumentti Spire of Dublin, joka välillä osoittautui niin isoksi, että se jäi meiltä todellakin huomaamatta. Hotellimme Jurys Inn sijaitsi tällä alueella aivan perinteikkään hedelmä- ja vihannestorin Moore Street Marketin vieressä.

Liffey-joessa järjestetään vuosittain Dublin City Liffey Swim -uimakilpailu, tänä vuonna 98. kerran. Kilpailuun osallistui yli 500 uimaria ja uitavaa matkaa kertyi Liffey-jokea pitkin 12 sillan alitse 2,2 km. 

Joen eteläpuoli on varsinaista turistialuetta ja siellä sijaitsee mm. Temple Barin alue kukkien koristamine pubeineen, ravintoloineen ja pienine kauppoineen.  

Lähellä jokea sijaitsee Trinity College, jonka Old Library-kirjastosta löytyy kuvitettu keskiaikainen, latinankielinen evankeliumikäsikirjoitus Book of Kells. Dublinin nähtävyyksistä meikäläiseen teki ehkä suurimman vaikutuksen juuri Old Library valtavine kokoelmineen. Vaikutuksen se tuntui tehneen muihinkin, sillä tunnelma oli suorastaan hartaan kunnioittava – niin kuin ikivanhassa kirjastossa kuuluukin! Jostain syystä mieleen tuli Harry Potter ja Tylypahka. 

Joen eteläpuolella sijaitsee myös kaupungin pääostoskatu Grafton Street merkkiliikkeineen ja St Stephen´s Greenin puistoalue. St Stephen’s Greenin ostoskeskus on ehdottomasti kaunein koskaan näkemäni ostoskeskus.

Hop on Hop off -ajelulla pääsimme mukavasti tutustumaan kaupungin tärkeimpiin nähtävyyksiin. Kohdallemme osunut opas osasi kertoa kohteista hauskoja tarinoita, jotka taatusti jäävät paremmin mieleen kuin kuivat vuosiluvut. 

Etenkin vanhoihin Yrjöjen aikakauden rakennuksiin liittyy monta mielenkiintoista tarinaa: Vanhojen talojen ikkunat pienenevät ylöspäin, sillä kerroskorkeus on ylemmissä kerroksissa matalampi. Makuuhuoneet ovat useimmiten ylemmissä kerroksissa ja tilat, joihin päästetään vieraita, haluttiin tehdä näyttävämmiksi. Ikkunoiden kokoon ja määrään vaikutti myös ikkunavero, jolta saattoi välttyä vain muuraamalla ikkunat umpeen. Kuukkeloimalla kävi ilmi, että ikkunavero on ollut käytössä myös Ruotsi-Suomessa!

Yrjöjen aikakaudella talojen julkisivua koskivat tiukat määräykset ja siksi talorivistöt olivat kaikki saman näköisiä. Kaupungin vaurastuessa asukkaat alkoivat maalata ulko-ovia kirkkain värein ja lisäsivät ovien yläpuolelle kauniit kaari-ikkunat. Katuvalaistuskin saatiin hoidettua, kun joka viidenteen ikkunaan laitettiin lamppu. 

Hintataso on Dublinissa melko korkea, vastannee Suomen hintatasoa. Aterioihin ja kahvitteluun matkakassasta kului ehkä suurin osa. Ja olihan sitä oluttakin maistettava! 

En yhtään ihmettele, miksi moni Irlannin kaupungeista on valittu maailman ystävällisimpien kaupunkien joukkoon. Synkästä historiastaan huolimatta irlantilaiset ovat erittäin huumorintajuisia, ystävällisiä, iloisia ja kohteliaita. Tässä suhteessa meillä suomalaisilla olisi kyllä paljon opittavaa. 

Reissun päällä - osa 1

Päätettiin kaverin kanssa toteuttaa pitkäaikainen haaveemme ja pistäytyä viikoksi Irlantiin, tarkemmin ottaen Dubliniin. 

Koska ”Irlannissa sataa aina”, ei syyskuun alku etukäteen ehkä vaikuttanut ihan siltä parhaalta ajankohdalta, mutta yllätti iloisesti. Sää oli koko viikon mukavan lämmin. Vettä kyllä satoi päivittäin, lämmintä tihkusadetta niin lyhyinä pehmeinä sadekuuroina, ettei takkia edes tarvinnut. Yhden kerran piti sateenvarjo viikon aikana kaivaa hetkeksi esille, kiinalaisten mielestä tosin vähän joka välissä.

Itse odotin matkalta eniten käyntiä Irlannin länsirannikolla Cliffs of Moherin rantakallioilla. Nämä korkeimmillaan 214 m korkeat jyrkät rantakalliot ovat yksi Irlannin suosituimmista nähtävyyksistä. Varsinainen visitorscenterin alue on aidattu lohkokivillä, mutta jo bussissa opas totesi, että kunnon jalkineilla, hyvällä tasapainolla ja normaalilla maalaisjärjellä varustetut voivat kiivetä aidan ulkopuolelle -  tosin omalla vastuulla. 

Korkeanpaikankammoisille on vaikea selittää, miten mahtavalta tuntuu seistä jylhän kallion reunalla Atlantin aaltojen lyödessä kaukana jalkojen juuressa vaahtopäinä rantaan. Tuima merituuli piti kuitenkin turistia sen verran pienen pelon vallassa, että käsi kieltämättä tärisi kuvia ottaessa. Niin tohkeissani olin jännityksen aiheuttamasta adrenaliiniryöpystä, että vasta kotona valokuvia selaillessa tajusin, mitä niissä varoituskylteissä oikein sanottiin. 

Cliffs of Moherista jatkoimme pätkän Wild Atlantic Wayta pitkin Galwayhin. Tätä kokonaispituudestaan 2500 km pitkää rantatietä mainostetaan maailman pisimpänä maisemareittinä. Kivikkoiset maisemat pitkine hiekkarantoineen ja pikkukylineen ovat kieltämättä karun kauniit. Bussissa tunnelmaa tosin hieman latisti se, että edessä istuva rouva keskittyi kiemuraisilla rantateillä maisemien ihailun sijaan oksennuspussin täyttämiseen. 

Päiväretken toinen pitempi pysähdys oli Irlannin kolmanneksi suurimmassa kaupungissa Galwayssa. Kauniin värikäs kaupunki täynnä seinämaalauksia, katusoittajia ja iloista hulinaa. Galway oli nimittäin juuri voittanut Irlannin mestaruuden kansallisurheilussa hurlingissa.

Sitä kyllä vähän ihmettelimme, että miksi kaikissa matkamuistomyymälöissä on lammasaiheisia matkamuistoja pilvin pimein. Lampaita toki näimme, mutta lehmiä sitäkin enemmän.

Päiväretken aikana tuli nähtyä karua kalliomaisemaa, värikkäitä pikkukyliä ja vehreitä niittyjä pensasaitoineen ja lehmälaumoineen - ja kyllä siellä jokunen aasikin tallusteli. 50 euron hintaan nähden harvinaisen hieno päivä hauskasti opastettuna!

Iltapäivälehden lukija kauhistui: otsikko oli shaibaa - "En ole sellaista ennen nähnyt"

Verkkolehtien ja etenkin iltapäiväsellaisten uutistaso ja otsikointi saa meikäläisen näkemään punaista. Olen tästä ennenkin marissut, mutta taas jurppii. Grrrr! 

Tuntemattomien tavisten järkytykset milloin mistäkin madosta hernepussissa eivät oikeasti kiinnosta ketään. Elämä on täynnä pettymyksiä. Deal with it! 

”Katso jäätävä / hyytävä / sydäntä särkevä video, jonka jälkeen et nuku enää ikinä.” En muuten katso! Entäpä kymmenen kohdan listat asioista, jotka olet aina tehnyt väärin.  I did it my way – so what?

Viime viikko vouhotettiin lähestyvästä Klaara-myrskystä ja uusavuttomille oli netissä tarjolla ohjeita töpselien irrotuksesta ja salamalta suojautumisesta. Suurin osa suomalaisista joutui tosin pettymään, kun luvattu myrsky osoittautui paikkakunnalla pelkäksi pilvipoudaksi. Okei, kaatuihan niitä puita Helsingissä. Lauantain Klaara-myrskystä oli tullut sunnuntain ”karmeaan aamuun” mennessä Kiira. Mitä hittoa? Nyt meni pieni pää sekaisin - toipuuko tästä enää ikinä!

Joskus sokea kanakin löytää hyvän jyvän. Eilisten puu-kaatui-pihalle-uutisten seasta silmiin pisti otsikko, joka kirvoitti kunnon naurut, kiitos Iltalehden: Bull ja Maru Mentulan esikoispoika sai persoonallisen nimen: "Tänään oli ihmeellinen päivä". Tällaisia ”Tanssii susien kanssa”-intiaaninimiä ei usein näe, edellisenkin paljastuksen taustalla taisi olla Iltalehti: ”Hiihtäjä Aino-Kaisa Saarisen vauva sai nimen: Poseeraa potkupuvussa”. Julkkisten lisääntymistä ja kiehtovia nimivalintoja odotellessa, se on moro!