Sitä saa mitä tulee

Koko tammikuun kestänyt räkätauti ja jäisellä suojatiellä venytetyn puolispagaatin aiheuttama viheliäinen lonkkakipu ovat pakottaneet meikäläisen viettämään viime aikoina tavallista enemmän laatuaikaa kotisohvalla vaaterissa televisiota tuijotellen. Koska en halua Yle-veron lisäksi maksaa enempää telkkarin töllöttelystä, on ollut pakko tyytyä maksuttomien kanavien ohjelmatarjontaan.

Reality-ohjelmia on viime vuosina nähty kyllästymiseen asti. En halua enää nähdä yhtään laihdutus-, paritus-, hää- tai kokkausohjelmaa. En halua nähdä asunnon, auton tai kuontalon kunnostusta, en amerikkalaista enkä suomalaista. En halua nähdä Pimiän Vappua, Sukulan Jyrkiä, Hirviniemen Akua enkä Palanderin Kallea. En halua nähdä tatuoijia, kakkukeisareita enkä Helvetin keittiötä. En halua nähdä munasillaan autiolla saarella nälkäänsä itkeviä seikkailijoita. En halua nähdä kilpailijoiden nöyryytystä, räkä poskella tehtyä viihdettä enkä sketsejä, jotka herättävät katsojassa syvää myötähäpeää. 

Iltojeni iloksi kaipaan ammattinäyttelijöitä, kunnon käsikirjoitettua draamaa ja rikoksia, aivojumppaa ja jännitystä, kunnon komediaa. Kaipaan sarjoja, joiden juoni on jotakuinkin uskottava ja päähenkilöt tavallisia, arkisen oloisia ihmisiä. Kaipaan kunnon viihdettä!

Veitsenterävä Vera Stanhope.
Karjakon habituksella ei amerikkalaisista poliisisarjoista  päärooli irtoaisi,
mutta suomalaisten suosikiksi sillä kyllä pääsee. 

Sanavalmis suupaltti John Bacchus ja sympaattinen George Gently.
Rautaista 60-lukua, jolloin naispoliisin päätehtävänä oli teen keitto. 

Lauantai-iltojen iloksi Wallander.
Vielä kun Kurt oppisi ääntämään koiransa nimen oikein. Se on Jussi eikä jyssi.