Kirotusta kesäaikaan siirtymisestä on kulunut viheliäisen tokkurainen viikko. Kellojen rukkaaminen pisti oman sisäisen kelloni sikinsokin. Unen tuloa on saanut iltasella odotella, yö on mennyt petivehkeissä piehtaroidessa ja jalkopäässä pyöriskelevää koiraa potkiessa eikä aamuvarhaisella kellon pärähtäessä itkukaan ole ollut kaukana.
Suomen talouden rämpiessä pohjamudissa on jatkuvasti huudeltu työn tehokkuuden perään. Yhteiskunnalla näyttää kuitenkin olevan varaa pistää isolta porukalta työteho kaksi kertaa vuodessa viikoksi nolliin. En nimittäin ole ainoa tämän ongelman parissa painiskeleva. Kellojen rukkaamista vastustavien adressi on kerännyt tähän mennessä jo yli 11 000 nimeä. Ainakin sen suuruinen porukka on siis viimeisen viikon ajan nuokkunut työpaikallaan pää tyhjänä ja yrittänyt näyttää ahkeralta. Pelottava ajatus!
Epäilen kesäaikaan siirtymisen sekoittaneen senkin laboratoriohoitajan pään, joka ei erottanut käytettyjä neuloja puhtaista. Eilen ilmi tulleen kätilöiden ilokaasuhuppelin taustallakin oli todennäköisesti kesäaikaan siirtymisestä johtunut valtava väsymys ja siihen resurssien puitteissa löydetty kekseliäs ratkaisu, jolle tosin ei työnantajalta ymmärrystä irronnut. Töissähän ei ole tarkoitus olla hauskaa.
I rest my case!
 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti