Ihan vaan Instagramista

Liityin joku aika sitten uteliaisuuttani Instagramiin saadakseni lisäpuhtia amatöörimaiseen valokuvausharrastukseeni. Olen kuljetellut talvella hankkimaani punaista pokkaria ahkerasti mukanani, sillä se mahtuu mukavasti taskuun. Kaikki lähitienoon kukat ja komeimmat puskat on tullut koirankusetuslenkillä kuvattua. Lähikylien maisemiakin olen maailmalle mainostanut hiukkapikkusen retusoituna. Lintujen puuhista saa amatöörikin hauskoja otoksia; minun lintuni näyttävät usein olevan yksijalkaisia! 

Löytyihän se sieltä - toinenkin jalka

Muiden kuvia seuraamalla oppii itsekin. Jos ei muuta niin kateelliseksi. Omien kuvien esille laittaminen alkaa nolottaa, kun eteen lävähtävät ammattilaisten huippuvehkeillä ottamat kuvat karjuvista leijonista, tappelevista kenguruista, valaista, trooppisista hiekkarannoista, iltavalaistuista miljoonakaupungeista, kultaisista auringonlaskuista ja vatsanpohjaa kouraisevista vuoristomaisemista. Muutamaa hiekka-aavikolla, karussa kivikossa tai asfalttiviidakossa asuvaa amatöörikuvaajaa ovat sentään kiinnostaneet meikäläisenkin otokset kukkivista puskista ja rantakaislikossa likoavista laiskanpulskeista vesilinnuista.

Syyshortensian kukkia keraamisella liedellä

Toisten kuvia on tullut katsottua tuhansia - suuri osa sellaisia, jotka mielelläni väittäisin omakseni. Toisaalta taas usein kyllä ihmetyttää:
- Montako kuvaa ihminen tarvitsee omista jaloistaan?
- Montako kuvaa ihminen tarvitsee ahteristaan?
- Montako vinoon otettua kuvaa ihminen tarvitsee perusilmeestään?
- Jäikö vielä joku duckface-poseeraus postaamatta?
- Jäikö vielä joku ateria kuvaamatta?
- Eivätkö kaverisi tiedä miltä puolityhjä kaljapullo näyttää?
- Miksei se helvetin horisontti voinut tälläkään kertaa olla suorassa?
- Sinä kallionkielekkeellä ja siltarakenteissa roikkuva – vieläkö olet hengissä?

Vaahteramäen Eemeli was here