Väärässä ajassa

Taas on edessä se viheliäinen hetki, kun kelloja siirretään kesäaikaan.

Tätä hölmöläisen hommaa on alun perin perusteltu energiansäästöllä, mutta miten yhden pimeän tunnin siirtäminen illasta aamuun voi vähentää energian kulutusta? En ymmärrä. Etenkin kun Suomessa on kesällä valoisaa koko ajan. Muiden EU-maiden peesaaminenkin on ihan turhaa, kun asiat hoituvat nykyään muutenkin netin kautta ympäri vuorokauden. Turhaa ihmisten ja eläinten kiusaamista.

Lääketieteen asiantuntijat ovat erilaisilla tutkimuksilla todistaneet, ettei biologisen rytmin sorkkiminen ole terveellistä. Sydäninfarktien määrä kasvaa joka vuosi juuri näihin kellon rukkaamisen aikoihin. Myös liikenneonnettomuudet ja työtapaturmat lisääntyvät kellojen siirtoa seuraavana maanantaina. Kun aamun ensitunnit ovat pimeitä, laskee mieliala, ja ihminen tulee ärtyisäksi. Kello viideltä helvetin ärtyisäksi!

Kellon siirtoon tottuminen vie meikäläiseltä ainakin viikon. Aamusta on itku kurkussa ja illasta koko kroppa huutaa, että kello on väärässä eikä vielä voi mennä nukkumaan. Nälkäkin on silloin kun ruokaa ei ole tarjolla. Työpaikalle onnistun kyllä jotenkuten hilautumaan, työteho ja motivaatio somasti nollissa. 

Ihmetyttää, ettei vielä ole saatu läpi lakia, jolla koko hulluus kiellettäisiin. Tässä asiassa jopa venäläiset ovat viisaampia.

Viheliäinen viikko tiedossa – se on moro!

Vårtecken

Den ovanligt varma perioden för en tid sedan lockade fram de första snödropparna och krokusarna.

Också blåbäret blommar, visserligen bara här inne. Blommorna ser ut som små söta lampskärmar men saknar den typiska rödaktiga tonen, kanske i brist på naturljus.

Det riktiga vårtecknet för mig - tussilagorna vid dikeskanten - lyser ännu med sin frånvaro.  Ett annat vårtecken är väl det att vår fina gräsmatta håller på att förvandlas till parkeringsplatser. Snyft!

Nuku onnesi ohi

Toissaöistä poikkeuksellisen hienoa revontulinäytelmää en nähnyt - suurin revontulimyrsky vuosiin! Harmittaa. Harmittaa ihan hitosti!

Iltamyöhäisellä kävi kyllä mielessä, että kannattaisi ehkä käväistä vielä ulkona, mutta ei - pää tyynyyn ja peitto korviin.

Ensimmäiset kuvat revontulien loistosta lävähtivät silmille feisbuukista jo aamukahvipöydässä. Parin tunnin kuluttua kaikki verkkolehdet olivat täynnä satumaisia otoksia pohjanpalosta.

Ei olisi ollut iso asia laittaa vaikka kello soimaan yöllä ja piipahtaa ulos. Mitä sitten vaikka olisi väsyttänyt seuraavana päivänä. Väsytti kuitenkin. Ja harmitti. Voi olla, etten olisi siltikään mitään revontulia nähnyt, mutta nyt ne ainakin jäivät näkemättä ja missattu mahdollisuus harmittaa pitkään. 

Moisesta laiskuudesta mätkäistäköön hanurirangaistus ja suoritusajankohdaksi seuraava luonnonilmiö, huomiselle tiedossa oleva lähes täydellinen auringonpimennys!

Leipää ja sirkushuveja

Viikonlopun virkistysrupeama huipentui eilen Cirque du Soleilin Quidam-näytökseen. Olin jo ehtinyt ajatella, että sirkustaide on aikansa elänyt, menneen talven lumia, kuollut ja kuopattu. Väärässäpä olin!

Pienenä sirkusta tuli tapitettua silmät pyöreinä, ihastuksesta huokaillen. Myöhemmin pari reissua Neukkulaan, oikein paikan päälle Moskovan suureen sirkukseen, käänsi ihastuksen inhotuksen puolelle. Vanhan kunnon kommunismin aikaan väliajalla esitettyä neuvostopropagandaa olisin hihitellyt enemmänkin, jos olisin uskaltanut. Oppaan järjestämä, sinänsä erittäin hyvä istumapaikka kuitenkin antoi liiankin realistisen näkymän sirkustaiteeseen, esiintyjien mustelmiin ja rikkinäisiin verkkosukkiin. Nojapuilla tärisevä, sinisen verryttelypukunsa läpimäräksi pissinyt karhu on porautunut verkkokalvolleni ikiajoiksi. Niiden reissujen jälkeen en juuri ole sirkusesityksiä katsellut.

Cirque du Soleil on kuitenkin piristävä poikkeus. Se yhdistää mukavalla tavalla perinteistä sirkusta, teatteria ja musiikkia. Huumoria unohtamatta. Perustana on tarina, johon esitykset löyhästi liittyvät.

Eilinen näytös oli täynnä uskomatonta kehonhallintaa. Kun oma notkeus on jossain rautakangen ja heinäseipään välimaastossa, teki kuminaisen solmuun vääntäytyminen kipeää katsojan jokaisessa selkänikamassa. Ilmeisesti on olemassa ihmisiä, joilla ei ole luita.

Teräsvanteella vauhdikkaasti taiteileva akrobaatti sekä köysien, liinojen ja renkaiden varassa fysiikan lakeja uhmaavat taiteilijat olivat kieltämättä henkeäsalpaavia, etenkin kun temput tehtiin ilman suojaköysiä. Näyttäviä olivat myös ihmispyramidit ja pienikokoisten naisten heittely korkealle pyramidin jatkoksi. Eniten pidin kuitenkin parinkymmenen hengen hyppynaruhyppelystä musiikin tahtiin. Käsittämätöntä, miten sellaisella porukalla voi olla sekoamatta naruihin.

Esitys oli hieno ja hauska kokemus, jota voin lämpimästi suositella. Mutta miksi helvetissä nupit pitää aina kääntää kaakkoon? Kuulo ei ihan mennyt, mutta korvia vihloo vieläkin!

PKN

Jokainen vähänkin ajan hermolla roikkuva on viime päivinä katsonut tarpeelliseksi kommentoida Pertti Kurikan Nimipäiviä ja ryhmän voittoisaa kulkua kohti Euroviisuja. Teen sen näin jälkikäteen minäkin.

En ole nähnyt mittelöä, jossa kyseinen esitys (tai ”veto” kuten musapiireissä nykyään kuuluu sanoa) valittiin Suomen edustajaksi. ”Aina mun pitää” –biisin katsoin pikaisesti juutuupista. Lyhyt ja ytimekäs, mikäs siinä.

Euroviisuja en yleensä katso, sillä ohjelma ei yksinkertaisesti onnistu pitämään minua hereillä. Mielestäni kilpailun musiikkitarjonta on yksitoikkoista hejsan-svejsan-hurlumheitä, missä yhden jodlauksen päättymistä ja toisen alkamista ei erota muu kuin väliin tungetut matkailumainokset ja esiintyjien asun vaihtuminen. Lordin voittoisaa esitystä kuitenkin tapitin selkä suorana ja tirautin muistaakseni muutaman liikutuksen kyyneleenkin pisteiden ropistessa Suomi-neidon tilille.

PKN:n voitettua euroviisukarsinnat alkoi keskustelupalstoilla pohdinta siitä, keräsikö yhtye pistesaaliinsa kenties säälistä. Tuskinpa sentään. Suomalaiset ovat viisasta kansaa ja näyttämisen halu on kova.

Lordi ja Conchita Wurst ovat hyviä osoituksia siitä, että Ein bisschen Frieden –aika on ohi eikä Euroviisuissa enää pärjää pelkällä musiikilla. Kyse on showsta, ja monen muun tapaan toivon, että PKN-pojat vetävät shownsa stailaamattomina, omana itsenään. On taas aika herätellä Eurooppaa Ruususen unesta ja aiheuttaa entisissä Itäblokin maissa kunnon närästystä!

Kuva: Iltalehti

Harhalaukauksia

Uuden kameran kokeilu on jäänyt lähinnä sisätiloihin. Syynä sade, pimeys, kuviteltu tai todellinen kiire, väsymys tai muu tekosyy.

Seuraavasta kuvapoiminnasta huomaa, että kallista vapaa-aikaa on tullut haaskattua typeryyksiin sen sijaan, että olisi tehnyt jotain järkevää.

Silikoniukkeleiden jumppasessio:

Liika on liikaa:

Viikonloppuna sade hellitti sen verran, että kameran saattoi kaivaa taskusta ulkonakin. Seuraaville otoksille on hyvä selitys: kuvausolosuhteet. Lämmintä pari astetta, hyytävä tuuli suoraan mereltä, koira sidottuna toiseen koipeen, ettei se päädy mereen, mistä johtuen sinne oltiin vaarassa päätyä molemmat. 

Nuori joutsen, sukua Loch Nessin hirviölle?

Kevään ensimerkki, tapin nokassa leijuvat kalastajat.

Jep, jep, kannattaa harjoitella lisää.

Piti niin tarjota näitä kahta kuvaa naamakirjassa huonojen valokuvien ryhmälle, mutta sivut näyttävät hävinneen. Kaatuivat varmaan rajun ylitarjonnan vuoksi.

Nupin nollausta

Paras tapa nollata nuppi työpäivän perään on heittäytyä sohvalle katsomaan televisiosta pääntyhjennysohjelmia. 

Eräs ystäväni oli aikoinaan mukana tutkimuksessa, jossa kehiteltiin jonkinlaista mittaria juppien lievien sydänoireiden rekisteröintiin. Ystävälläni oli tapana seurata päivittäin työpäivän jälkeen erästä hömppäsarjaa. Tutkimuksesta kävi yllättäen ilmi, että hömppäsarjan aikana hänen  elimistönsä palautui työpäivästä paremmin kuin koko yön aikana. Mitä tästä opimme? Hömppä on hyväksi!

Nupin nollaukseen hyvä lääke on tällä hetkellä ykkösellä pyörivä Doc Martin. Sarjan tapahtumat eivät sinänsä ole kaksisia, mutta henkilöhahmot ovat sitäkin herkullisempia.

Tohtori Martin Ellingham, yleislääkäri, entinen kirurgi. Oksentaa kun näkee verta. Joviaali mies, joka ei turhia turise. Jos asiasi ei ole lääketieteellinen, ULOS!

Ellingham on sarjan käsikirjoittajan Dominic Minghellan sukunimen anagrammi.

Louisa Glasson, kyläkoulun opettaja, Doc Martinin lapsen äiti.








Jos James Henry on erinäköinen joka jaksossa, johtuu se siitä, että häntä esittää 8 eri vauvaa.

Joe Penhale, kyläpoliisi. Kärsii narkolepsiasta ja torikammosta, innokas mutta ammattitaidoton.

Bert Large, aikuisen Al-poikansa yksinhuoltajaisä. Putki- ja ravintolayrittäjä, yhtä surkea kummassakin hommassa.

Ruth Ellingham, Doc Martinin täti, entinen vankilapsykiatri. Kyynisiä kommentteja laukova aurinkoinen täti. Kirjoittaa kirjaa, jota ei ole edes aloittanut. Ehdoton suosikkini.

Sarjan tapahtumapaikka Portwenn on oikealta nimeltään Port Isaac ja sijaitsee Cornwallissa.

Pienessä pinteessä

Koiraherra on viime päivinä saattanut emäntänsä useaan otteeseen pieneen pinteeseen.

Ensinnäkin koirapirulainen on yrittänyt estää emäntänsä kotiin pääsyn lähes päivittäin. Kumipohjainen käytävämatto on rutattu myttyyn ovelasti oven taakse niin, ettei sisäänpääsy ole ollut lainkaan itsestäänselvyys. Jonain päivänä tullaan tässä asiassa vielä tarvitsemaan talonmiehen apua. 

Varsinainen paniikki oli syntymässä sunnuntai-iltana. Emännän nautiskellessa hyvin ansaitsemastaan lämpimästä suihkusessiosta oli Koiraherra asettanut kumisen Kong-aktivointilelunsa viekkaasti aivan kylpyhuoneen oven taakse niin, ettei ovi auennut. Kunnon töytäisy oveen toi kumilelun vieläkin lähemmäksi ja junttasi oven lähes kiinni. Emäntä ymmärsi lopettaa oven tönimisen siinä vaiheessa, kun sormet vielä jotenkuten mahtuivat ovenrakoon. Lelu oli onneksi sellaisessa paikassa, että sen sai jonkinlaisella sorminäppäryydellä vähitellen ujuteltua etäämmälle ja oven auki!

Informoituani työtovereitani tukalista tapahtumista totesivat nämä penteleet vastedes tietävänsä, mistä minut löytää, jos minua ei ala kuulua töihin. Lupasivat jopa käydä parin päivän päästä varmistamassa, että olen päässyt kylpyhuoneesta ulos. Olivat vielä röyhkeästi sitä mieltä, ettei koira selvästikään halua olla emäntänsä kanssa samoissa tiloissa.

Koiruuksia suunnittelemassa.