Jokainen vähänkin ajan hermolla roikkuva on viime päivinä katsonut tarpeelliseksi kommentoida Pertti Kurikan Nimipäiviä ja ryhmän voittoisaa kulkua kohti Euroviisuja. Teen sen näin jälkikäteen minäkin.
En ole nähnyt mittelöä, jossa kyseinen esitys (tai ”veto” kuten musapiireissä nykyään kuuluu sanoa) valittiin Suomen edustajaksi. ”Aina mun pitää” –biisin katsoin pikaisesti juutuupista. Lyhyt ja ytimekäs, mikäs siinä.
Euroviisuja en yleensä katso, sillä ohjelma ei yksinkertaisesti onnistu pitämään minua hereillä. Mielestäni kilpailun musiikkitarjonta on yksitoikkoista hejsan-svejsan-hurlumheitä, missä yhden jodlauksen päättymistä ja toisen alkamista ei erota muu kuin väliin tungetut matkailumainokset ja esiintyjien asun vaihtuminen. Lordin voittoisaa esitystä kuitenkin tapitin selkä suorana ja tirautin muistaakseni muutaman liikutuksen kyyneleenkin pisteiden ropistessa Suomi-neidon tilille.
PKN:n voitettua euroviisukarsinnat alkoi keskustelupalstoilla pohdinta siitä, keräsikö yhtye pistesaaliinsa kenties säälistä. Tuskinpa sentään. Suomalaiset ovat viisasta kansaa ja näyttämisen halu on kova.
Lordi ja Conchita Wurst ovat hyviä osoituksia siitä, että Ein bisschen Frieden –aika on ohi eikä Euroviisuissa enää pärjää pelkällä musiikilla. Kyse on showsta, ja monen muun tapaan toivon, että PKN-pojat vetävät shownsa stailaamattomina, omana itsenään. On taas aika herätellä Eurooppaa Ruususen unesta ja aiheuttaa entisissä Itäblokin maissa kunnon närästystä!
 |
| Kuva: Iltalehti |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti