Pienenä sirkusta tuli tapitettua silmät pyöreinä, ihastuksesta huokaillen. Myöhemmin pari reissua Neukkulaan, oikein paikan päälle Moskovan suureen sirkukseen, käänsi ihastuksen inhotuksen puolelle. Vanhan kunnon kommunismin aikaan väliajalla esitettyä neuvostopropagandaa olisin hihitellyt enemmänkin, jos olisin uskaltanut. Oppaan järjestämä, sinänsä erittäin hyvä istumapaikka kuitenkin antoi liiankin realistisen näkymän sirkustaiteeseen, esiintyjien mustelmiin ja rikkinäisiin verkkosukkiin. Nojapuilla tärisevä, sinisen verryttelypukunsa läpimäräksi pissinyt karhu on porautunut verkkokalvolleni ikiajoiksi. Niiden reissujen jälkeen en juuri ole sirkusesityksiä katsellut.
Cirque du Soleil on kuitenkin piristävä poikkeus. Se yhdistää mukavalla tavalla perinteistä sirkusta, teatteria ja musiikkia. Huumoria unohtamatta. Perustana on tarina, johon esitykset löyhästi liittyvät.
Eilinen näytös oli täynnä uskomatonta kehonhallintaa. Kun oma notkeus on jossain rautakangen ja heinäseipään välimaastossa, teki kuminaisen solmuun vääntäytyminen kipeää katsojan jokaisessa selkänikamassa. Ilmeisesti on olemassa ihmisiä, joilla ei ole luita.
Teräsvanteella vauhdikkaasti taiteileva akrobaatti sekä köysien, liinojen ja renkaiden varassa fysiikan lakeja uhmaavat taiteilijat olivat kieltämättä henkeäsalpaavia, etenkin kun temput tehtiin ilman suojaköysiä. Näyttäviä olivat myös ihmispyramidit ja pienikokoisten naisten heittely korkealle pyramidin jatkoksi. Eniten pidin kuitenkin parinkymmenen hengen hyppynaruhyppelystä musiikin tahtiin. Käsittämätöntä, miten sellaisella porukalla voi olla sekoamatta naruihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti