Hyvä Joulu sinä!

Se on tänään – talvipäivänseisaus! Vuoden lyhin ja pimein päivä, jonka voi huoletta omistaa synkistelylle ja mielensä pahoittamiselle. Tästä eteenpäin kulkee tie kohti valoa! 

Tulikos oltua kiltti tänä vuonna? Ei olisi kannattanut! Viime viikolla nimittäin kävi ilmi, että kiltteys on yliarvostettua. Niin voi päätellä tutkimuksesta, jonka mukaan joulupukki suosii rikkaita lapsia, ei kilttejä. Hallituksemme nykypolitiikka on siis onnistuneesti jalkautettu myös Korvatunturille. Mahtaa joulupukin korvia kuumottaa, kun tulokset julkaistaan British Medical Journalin perinteisessä joulunumerossa. 

Kiltteydestä viis. Männäviikolla viestintätoimisto Kebabin… anteeksi Kreabin toimitusjohtaja Mikael Jungner kusi omiin muroihinsa kutsumalla suomen kieltä ajattelua rajoittavaksi taakaksi. Suomen kielen rakennetta, sijamuotoja ja muita päätteitä hän pitää lasten tulevaisuuden pilaavana nostalgiana. Suomen kieltä pitäisi siis uudistaa koneiden ymmärtämään muotoon ja jättää pois ”turhat” päätteet. Ilmeisesti Jungnerilla on ollut ongelmia sijamuotojen ja possessiivisuffiksien kanssa – ne me muut opimme jo hiekkalaatikolla. Toisaalta, onhan Jungner aiemmin ollut myös sitä mieltä, että suurin osa ihmisistä on toisaikaisia, kapeakatseisia tonttuja, ja sehän istuu hyvin joulun teemaan.

Elikkäs ei sitten muuta kuin jungnerimaisesti:

Minä toivottaa Hyvä Joulu ja Hyvä Uusi Vuosi sinä!

Suomi ysi ysi

Tänään keskivertosuomalainen laittaa ikkunaan kaksi sinivalkoista kynttilää ja katsoo telkkarista mustavalkoisen "Tuntemattoman sotilaan". Illemmalla suomalainen rojahtaa Ikea-sohvalle, avaa Tallinnasta ostamansa kaljatölkin ja katsoo telkkarista parin tunnin kättelymaratonin.

Itsenäisyyspäivä - somessa tuttavallisemmin itsari - ei ole mikään karnevaali. Itsenäisen maan synkkä historia ja lumettoman talven kylmä pimeys hillitsevät kyllä turhaa ilakointia. Eikä kaikilla siihen ilakointiin ole aihettakaan. Tänään 1400 vähäosaista jonotti ruokapussia Hakaniemen torilla. Tänään 1800 hyväosaista jonotti herkkupöytien ääreen Linnan juhlissa. Tänään tuhannet mielenosoittajat marssivat Helsingin kaduilla. Olo on vähintäänkin hämmentynyt. 

Hyvää itsenäisyyspäivää Suomi! 

Amerikkalaisia aivopieruja

USA:n presidentinvaalit ovat olleet rumaa katsottavaa. Vaikea kuvitella, että edes poliittisesti epäkorrekteimmat persutkaan päästelisivät sellaisia aivopieruja, mitä Yhdysvaltain presidentinvaaleissa on päräytelty. 

Donald Trump on popularistisella kampanjallaan saanut nykypolitiikkaan kyllästyneet amerikkalaiset niin hyvin taakseen, että eilisessä mielipidemittauksessa puntit olivat Hillary Clintonin kanssa tasan. Trumpin möläytyksiä on seurattu hämmästyksen sormi kummastuksen suussa: henkilökohtaisten loukkausten, epätotuuksien ja suoranaisten valheiden lateleminen ei ole äijän suosiota horjuttanut. Siinä missä Trump nyt rypee kourimisskandaaleissaan, kärvistelee Clinton vaalien viime metreillä FBI:n syynissä. Eilisen mielipidemittauksen tulokset täräyttivät osakemarkkinoiden pelkokertoimen uusiin ennätyslukemiin.  Jos Trump voittaa, tulee moni käymään lähivuodet säännöllisessä terapiassa. Jos Trump häviää, tulee moni joka tapauksessa käymään lähivuodet säännöllisessä terapiassa. Trump kun on ilmoittanut, ettei hän hävitessään noin vain hyväksy äänestystulosta.

Kuka muuten muistaa, että vaaleissa on muitakin ehdokkaita kuin demokraattien Clinton ja republikaanien Trump? Vielä on olemassa marginaalisen pieni, joskin erittäin epätodennäköinen mahdollisuus, että USA:n seuraavaksi presidentiksi nousee joku muu kuin Clinton tai Trump. Jos vaaleissa yksikään ehdokas ei saa 270 valitsijamiestä, presidentin valinnan tekee edustajainhuone kolmen eniten valitsijamiehiä saaneen ehdokkaan kesken. Entäpä jos USA:n seuraava presidentti onkin puolueisiin sitoutumaton entinen CIA:n agentti Evan McMullin!?

Jo koulussa tuli opittua, että demokratia on sitä, että kaikki saavat sen mitä kukaan ei halua. Amerikkalaiset saavat juuri sellaisen presidentin kuin ansaitsevat. Ensi viikolla koko maailma istuu television ääressä jännäkakka housuissa seuraamassa maailman suurinta realitya. Valitsevatko amerikkalaiset kansakuntansa keulahahmoksi, päämiehekseen ydinasenapin ääreen täysin epäluotettavan hörhelön, aivopieruja päästelevän naistenlääppijän Trumpin vai miehensä taannoisia sekoiluja makselevan, FBI:n syynäämän sähköpostitunarin Clintonin. Amerikkalaisten dilemmaa voi parhaiten kuvailla sanoin "ei tiedä söisikö rupia vai räkää"! 

Presidenttiainesta?

Komono kuriin!

Elämäni ehtymättömällä tietolähteellä, työpaikkani sumppitauolla, sain alkusyksystä vihiä tavaran karsimisen ja romun raivauksen kuumasta trendistä KonMari-metodista, joka perustuu japanilaisen ammattijärjestäjän ja siivousgurun Marie Kondon oppaaseen ”KonMari, siivouksen elämänmullistava taika”.  

KonMari-menetelmä:

Koko koti kerralla järjestykseen: Järjestä koko koti kerralla uuteen uskoon, niin saat muutoksesta pysyvän. Aikaa prosessi vie puolisen vuotta.

Tähtää täydellisyyteen: Karsi kerralla pois kaikki turha ja tarpeeton ja pysyttele sillä linjalla lopun elämää.

Karsi ensin, säilytä sitten: Karsi säilytettyjä tavaroita, älä hanki lisää säilytystilaa.

Järjestä tavaroiden mukaan: Älä järjestä kotiasi huone kerrallaan, vaan tavararyhmä kerrallaan. Näin saat samat tavarat samaan paikkaan ja kokonaiskuvan siitä, kuinka paljon tätä tavaraa sinulla oikein onkaan.

Pidä iloa tuottavat tavarat: Ota karsiessasi tavara kerrallaan käteesi ja kysy, tuottaako se sinulle iloa. Jos tuottaa, pidä se. Jos ei, heitä se pois.

Tee muutos nopeasti: Järjestä tilat mahdollisimman nopeasti, älä jahkaile. Yhdessä päivässä voit saada jo paljon aikaan.

Hylkää komonot: Japanilainen termi komono tarkoittaa tavaraa, jota kertyy kotiin sinne sun tänne. Komono on rihkamaa, tarpeettomia koriste-esineitä, pientä krääsää, turhaa tavaraa, jota et ole tarvinnut koskaan.

Työtoverini hehkutti opusta siihen malliin, että latasin sen e-kirjana padille heti kotiin tultuani. Nukkumaan mennessäni olin lukenut kirjasta puolet ja seuraavana aamuna aamiaiseksi loput. Sen verran inspiroiva kirja oli, että sormet syyhysivät jo illasta ja into käydä tavaroiden kimppuun oli kova. 

Komeroiden raivaus on ollut meikäläisen agendalla siitä lähtien kun nykyiseen asuntooni muutin. Puolen vuoden remontin ja kahden kämpän perusteellisen siivouksen jälkeen olin tyytyväinen, kun sain viimeisillä voimillani tavarani jotenkuten kaappeihin ja ovet äkkiä kiinni. Ehtiihän sitä tavarat myöhemmin laittaa paikoilleen. Ei ole ehtinyt – ei viidessä vuodessa! 

Kaappeja on nyt tullut jyllättyä muutama kuukausi ja homma on kieltämättä edennyt. Tavaramäärä on vähentynyt ainakin yhdellä kolmanneksella ja hyllyjen välistä alkaa vähitellen pilkistää tyhjääkin tilaa. 

Kaapeista raivaamani tavaramäärä on ollut suorastaan järkyttävä. Valtava määrä vaatteita, joita ei tule koskaan käytettyä. Ja paljonko yksi ihminen voi vuodevaatteita tarvita? Kaapillisen? Entäpä piironginlaatikot täyttävä komono, turha tavara ja krääsä, jonka olemassaoloa et edes muistanut. 

Turhat mutta kunnolliset hynttyyt olen pessyt ja pistänyt kierrätykseen, romu ja krääsä on päätynyt roskiin. Prosessia on kylläkin hidastanut se, että jatkuva ruumispussin kokoisten jätesäkkien raahaaminen pihan perälle naapureiden ikkunoiden alitse alkoi vähitellen nolottaa. Pienehkö pussi per päivä vaikuttaa tällä hetkellä kohtuulliselta ja vähemmän huomiota herättävältä. Vaikka tiedä häntä, ehkäpä naapurit seuraavat touhuani toiveikkaina ja kuvittelevat meikäläisen piskeineen suunnittelevan maiseman vaihtoa.

Vaatteeni olen nyt alusvaatteita ja sukkia myöten siististi kaappiin viikannut ja joka aamu olen iloinnut siitä, ettei niiden etsimiseen enää haaskaannu kallista aikaa. KonMari-faniksi tunnustaudun, mutta täydelliseen konmarismiin en ole hurahtanut. En ole töistä tullessani kiitellyt kalsareitani siitä, että ovat minua koko päivän lämmittäneet. En myöskään ole pohtinut, ovatko henkariin ripustamani puserot kaapissa onnellisia.  Pakko kuitenkin myöntää, että sävy sävyyn järjestämäni vuodevaatteet näyttävät kaapissa kyllä aika tyytyväisiltä!  

Hikistä shoppailua

Väitetään, että kaikki naiset tykkäävät shoppailusta. Eivät tykkää. Ainakaan vaatteiden. 

Työhousujen persauksista alkoi päivä paistaa läpi ja asia oli korjattava, varsinkin kun edessä on työmatka, jolla on omankin edun mukaista näyttää alansa ammattilaiselta eikä kylähullulta. 

Riemukkaampien rientojen lomaan sattui oiva tilaisuus käydä korjaamassa garderoobin puutteet ihan Helsingissä asti. Kaupoissa juoksemiselta välttyäkseni suuntasin suoraan Sokoksen Marks & Spencer -osastolle, mistä tiesin löytyvän vaatetusta leveyden, pituuden ja ruhon rakenteen mukaan koko skaalassa pillikintuista persjalkaisiin. En voi sietää sitä, että joudun lyhyenläntänä maksamaan täyden hinnan housuista, joiden punteissa on puoli metriä liikaa laahusta. Kyllä vaatteen tulee mielestäni olla käyttövalmis heti kaupasta kotiin kannettuna. 

Tilanteeseen kuin tilanteeseen sopivien mustien housujen löytäminen osoittautui tällä kertaa hieman odotettua hikisemmäksi hommaksi. Sopiva koko löytyi kohtalaisen helposti ja ei kun sovittamaan. Muuten hyvä, mutta väärä pituus. Omat rytkyt takaisin niskaan ja uusi koukkaus osastolle. Uusi sovitus ja kas, oikea koko ja pituus, mutta hitto soikoon - väärä malli. Pikainen pukeutuminen ja uusi yritys. Sisukkaan penkomisen jälkeen rytkyjen kooditus alkoi seljetä ja rekistä löytyi se mitä olin hakemassa - sopivan pituiset ja levyiset pöksyt, joissa meikäläisen jalatkaan eivät näytä jättimäisiltä mustilta porkkanoilta. 

Sopivat hynttyyt tuli löydettyä, mutta niitä etsiessä meikäläinen oli alkanut puskea pientä pintahikeä siinä määrin, ettei niin märkänä kehdannut kassalle mennä. Mikä siinä muu auttoi kuin istua kunnon tovi kalsareissa sovituskopissa hikoilemassa. En tiedä olisinko sieltä muutenkaan hetkeen tohtinut ulos tulla. Sama nuori jantteri oli nimittäin istunut sovituskoppien ulkopuolella koko sen ajan, minkä olin hikipäissäni edestakaisin laukannut.

Sitä en ymmärrä, miksi kaupoissa pitää heti syksystä kääntää lämmitys täysille. Kaupassa sipsuttelevilla myyjättärillä on koko talven ainoina lämmikkeinä hihaton toppi, push up -rintaliivit ja tuore tatuointi. Asiakkaalla on siinä tilanteessa villasukat, pitkät kalsarit, toppatakki, kaulaliina, pipo – ja vaihdevuodet!

Miten meni noin niin kuin omasta mielestä?

Nykyään on vaikea onnistua missään. Teit niin tai näin, pieleen meni. Niin ainakin, jos sosiaalista mediaa on uskominen - ja miksei olisi. 

Loistoesimerkki epäonnistumisesta on runsaan viikon takainen delfiinikohu - Särkänniemen delfiinien salamyhkäisestä siirrosta virinnyt suunnaton mediakiihko. 

Veeran, Delfin, Leevin ja Eevertin piti reissata Kreikkaan kaikessa hiljaisuudessa ja julkisuudelta salassa, vaan toisinpa kävi. Oikeutta eläimille sai asiasta vihiä ja delfiinien siirrosta nousi sellainen meteli ja meuhkaus, että sitä kouhkattiin päivätolkulla pääuutisia myöten Särkänniemen toimitusjohtajan selitellessä nolona, että eihän tässä näin pitänyt käydä. 

Delfiinikohusta säikähtäneenä yksi jos toinenkin artisti päätti boikotoida Särkänniemen kesäkauden päättäjäisiä, etunokassa Tähkän Lauri. Liekö taustalla ollut aito huoli pullonokkadelfiinien kohtalosta vaiko vieläkin isompi huoli omasta julkisuuskuvasta, mutta pieleen meni tälläkin kertaa. Somekansa tulkitsi boikotin jeesusteluksi ja pisti kiertoon vanhan kuvan Tähkästä elvistelemässä Emma-gaalassa turkiskauluksinen nahkatakki yllään. Toisia meemit naurattivat, toisia eivät. Loppu pöhinälle saatiin vasta kun tämän hetken kovin jätkä Arman Alizad sanoi kaksinaismoralismista painavan sanansa. Huumori on tunnetusti taitolaji. 

Pahin delfiinikohu lienee jo laantunut, sillä Kreikasta kantautuneiden uutisten mukaan eläimet voivat hyvin. Sopeutuivat mukavasti etelän aurinkoon, uusiin lajitovereihin ja sikäläisiin polskuttelupaikkoihin. Ruoka maittaa ja arvojärjestys on selvitetty. Mukaan lähti Suomesta myös omaa palvelusväkeä lääkäreitä myöten. Suurin virhe tehtiin, kun delfiinit aikoinaan vangittiin ihmisiä viihdyttämään. Nyt olisin kuitenkin valmis vaihtamaan paikkaa niiden kanssa. Mukavahan se olisi  seuraavaa somekohua odotellessa etelän auringossa polskutella.

Citius, altius, fortius

Rion pariviikkoiset olympialaiset vietiin pyhänä päätökseen juhlavin menoin. Vaan mitäpä jäi urheilua seuraamattomalle ei-penkkiurheilijalle mittelöistä mieleen? Iltapäivälehtien tutkivan journalismin ansiosta ainakin seuraavat kisamuistot:

Pääsyliput: Euroopan olympiakomitean puheenjohtaja pisti pilettejä myyntiin trokareille ja päätyi itse poseen. Yritti vielä vanha mies karkuun. 

Doping: Kisoihin osallistui yli sata urheilijaa, jotka ovat uransa jossain vaiheessa jääneet kiinni kielletyistä aineista. Buu! Kisojen päättyessä dopingista oli kärähtänyt ainakin seitsemän kilpailijaa. Lisää buuta! Mitaleita pistetään varmaan uusjakoon vielä vuosien päästä. Sehän nykyään on urheilussa tapana.

Uinti: Levä kukki uima-altaassa siihen malliin että vesi muuttui yllättäen vihreäksi. Jenkkiuimarit puolestaan törttöilivät kännissä huoltoasemalla ja valehtelivat joutuneensa aseellisen ryöstön kohteeksi. Siinä kaikkosivat sponsorit - ja ihan ansaitusti.

Uimahypyt: Brasilialainen naishyppääjä ei öisen seksimaratoninsa jäljiltä saanut itseään oikein kuosiin vaan hyppäsi parikilpailussa sellaisen kananlennon, että yleisöä nauratti ja moisesta kimpaantunut kilpakumppani päätti luopua yhteistyöstä kokonaan.

Golf: Kilpailijoilla oli kova kiire ehtiä golfpallojen perään ennen kuin joku yleisöstä ehti poimia pallot kisamuistoksi omaan taskuunsa. Eikä sitä puhelinta tietenkään voinut pitää äänettömällä, ellei asiasta joka reiällä erikseen muistutettu.  

Purjehdus: Purjehtijoiden oli pulikoidessaan paras pitää suunsa kiinni. Kolme teelusikallista Rion viemärinraikasta vettä riitti asiantuntijoiden mukaan sairastuttamaan satavarmasti muut paitsi brassit, jotka ovat ikänsä likavedessä lilluneet. Muovin ja muiden roskien lisäksi vedestä löytyi kilpailujen tiimellyksessä mm. tatuoitu irtojalka. 

Melonta: Etukäteen oli kerrottu, että Riossa vain ruumista pienemmät roskat päätyvät suoraan mereen. Ei pitänyt paikkaansa - koskimeloja kellahti kanootteineen vedessä lymynneeseen sohvaan. 

Palkintojenjako: Brasilialaisen kisayleisön epäurheilijamainen käytös sopii ehkä sikäläisiin jalkapallo-otteluihin, mutta ei arvokisoihin eikä ainakaan palkintojenjakotilaisuuteen. Kanssakilpailijoita ei itketetä eikä palkintojenjaossa buuata – ei ikinä! 

Suomalaisten menestys näissä olympialaisissa oli kautta historian huonoin. Vähintään kultaa odotettiin. Saatiin yksi pronssi. Senkin sai nainen. Mätkimällä toista naista päähän. 

Ajan hermolla - Pokémon Go!

Pitihän sitä meikäläisenkin kokeilla, pääuutisiinkin asti päätynyttä, tämän hetken suurinta villitystä Pokémon Go -peliä. Isänmaallisuuspuuskassa joku vuosi sitten hankkimaani nokialaiseen en sitä saanut ladattua, iPadille kylläkin.

Ihan kylmiltään en kylille arvannut taskuhirviötä lähteä metsästämään, joten nappasin koiran hihnaan, iPadin kainaloon ja pyörähdin pienen lenkin lähinurkilla peliin perehtyen. Eipä mennyt kuin tovi, kun kartalle putkahti ensimmäinen pokemoni ja horisontissa häämötti ensimmäinen pokestoppi.

Se mun ensimmäinen

Seuraavana päivänä pakkasin iPadin ja ison pullon juotavaa pyörän koriin ja polkaisin kylille. Kesävieraiden ynnä muiden turistien suosima rantatie vilisi helteisenä kesäpäivänä puhelimeensa tuijottavia hortoilijoita. Peli oli houkuttanut liikkeelle jos jonkinlaista väkeä, jopa kokonaisia perheitä; perheen pienimmät juoksivat edellä puhelinta tapittaen, vanhemmat perässä liikennesääntöjä kiljuen. Kesälomansa viimeisiä vapauden viikkoja nauttivat pikkupojat näyttivät varustuksesta päätellen suhtautuvan asiaan ammattimaisen intohimoisesti: maastopyörä, kypärä ja puhelin ohjaustangossa kiinni. Vähän isommat janterit hoisivat homman hiukka laiskemmin elikkäs autolla. Ilahduttavin näky taisi kuitenkin olla pieni sisaruspari, joka kalvakan pulleroisesta ulkonäöstään päätellen ei hiekkalaatikkoleikkien jälkeen juurikaan ollut tainnut ulkona viihtyä, mutta siellä hekin pinkoivat puistossa hikipäässä pokemoneja jahdaten.

Oma kierrokseni venähti hautovasta helteestä huolimatta akun lautauksen pituiseksi, runsaaseen kahteen ja puoleen tuntiin. Kymmenestä kilometristä ansaittu mitali läjähti jossain vaiheessa ruutuun ja pokemoneja löytyi kaikkiaan kolmisenkymmentä. Seuraavana päivänä uusi parin tunnin kierros, jonka aikana tuli haudottua kahden ja viiden kilometrin munat ja löydettyä lisää taskuhirviöitä. Iltaisin ohjelmaan ei jossain vaiheessa enää päässytkään, oli serveri sen verran innokkaiden pelaajien ylikuormittama.

Peli on koukuttava – se on pakko myöntää! Tuskinpa olisin paahtavassa helteessä muuten tuntitolkulla jaksanut tai edes viitsinyt hikoilla. Kaiken huomion se kuitenkin vie, joten jonkinlaisia törmäyksiä lienee odotettavissa. Tämä lisätyn todellisuuden ensimmäiseksi merkiksi julistettu peli on kuitenkin onnistunut tekemään sen mitä lukuisat isät ja äidit ovat vuosikausia yrittäneet - saamaan yhden jos toisenkin nörtin raahaamaan kalvakan ahterinsa ulos aurinkoon.

Nähtäväksi jää, tekevätkö edessä häämöttävät syyssateet tai viimeistään talvipakkaset lopun tästäkin muotivillityksestä.

Siitä se lähtee...

Kardashianilainen ahteri

Herkkähipiäisille tiedoksi: seuraavassa tekstissä käytetään rumaa sanaa. Asiasisällön puolesta se on kuitenkin mielestäni perusteltua.

Iso ahteri tuntuu olevan muotia. Niin olen päätellyt siitä innosta, millä iltapäivälehdet raportoivat Kim Kardashianin "pepusta". Kuka aikuinen puhuu "pepusta" ellei kyse ole lapsen takapuolesta? Ehkä "pyllystä", jos ronskimpi sanavalinta ujostuttaa, mutta kardashianilainen ahterihan on iso kuin ladonovi - kyllä sitä on pakko kutsua "perseeksi".

Sitä olen miettinyt, että miten nämä ahteriraportit ylipäätään päätyvät iltapäivälehtiin? Ihanko siellä istutaan toimituksen aamupalaverissa viineriä nakertamassa ja sumppia ryystämässä ja pohditaan tiimityöskentelyn hengessä, että laitetaanko tänään Nizzan terrori-iskun tai Turkin epäonnistuneen vallankaappausyrityksen perään vähän ajankohtaisraporttia Kim Kardashianin takapuolen kesäkunnosta? Entä missä journalistisen uran vaiheessa toimittaja pääsee näitä raportteja rustaamaan? Sukulaissuhtein hankitun kesätyön ensimmäisenä toimeksiantonako vai syöksykierteeseen ajautuneen uran viimeisenä pohjanoteerauksena?

En ole kateellinen. Potuttaa vaan, kun ei oma ahteri mahtunut vanhoihin kesähousuihin. Ei sitten millään. 

 

Britit ja brexit - hohhoijaa!

Brittien brexit-äänestyksen shokeeraava lopputulos sai unenpöpperöiset eurooppalaiset vetäisemään jussina aamumurot väärään kurkkuun ja briteille itsellensä löysät housuun. 

Tulosten selvittyä kävi melko pian ilmi, että eihän tässä näin pitänyt käydä. Brexit-puolen häkeltyneen keulahahmon Boris Johnsonin oli vain tarkoitus parannella asemiaan ja antaa näpäytys EU:lle. Näpäytys osuikin omille näpeille, varsinkin kun koko kaaoksen alulle pannut David Cameron päätti, ettei hän jää sotkua siivoamaan. 

Miljoonat britit puolestaan alkoivat vaatia uutta brexit-äänestystä, ihan kuin maailmanpolitiikasta voitaisiin päättää Paras kolmesta –systeemillä. Nyt britit miettivätkin kuumeisesti, miten äänestystulos saataisiin lakaistua maton alle. Löytyisikö apu skoteista, jotka ovat halukkaita pysymään EU:ssa? Eihän koko kuningaskuntaa voida hajottaa vain siksi, että kansalaiset menivät typeryyksissään äänestämään väärin. 

Vaikka politiikan ei pitäisikään kuulua urheiluun, oli eurooppalaisten helppo tuntea vahingoniloa, kun heti brexit-äänestyksen perään pikkuruinen Islanti meni ja peittosi EM-potkupallon neljännesvälierissä itsensä Englannin. Islantilaisten mieletön yhteishenki ja usko omaan tekemiseensä kelpaa esimerkiksi koko Euroopalle – sillä saataisiin paljon aikaan monella muullakin rintamalla. Viikinkien voittolaulu ja islantilaisselostajan yltiöhysteerinen kimitys tulevat kaikumaan vielä pitkään kaikkien korvissa – englantilaisten korvissa ehkä hieman erisävyisenä. 

Put the kettle on! Kyllä saavat britit paljon teetä keitellä, ennen kuin tämäkin sotku on selvitetty. Nyt vielä tuulitukka Trump USA:n presidentiksi niin katastrofi on täydellinen. 

Naurattaisi jos ei itkettäisi.

Piti oikein googlata, mitä ne britit on. 

Jussi on jo ovella

Kesä on kukkeimmillaan, juhannus kolkuttelee ovella ja Espanjan auringossa koko talven rypistyneet eläkeläiset ovat muuttolintujen tavoin palanneet jonon tukkeeksi pikkukylän lähikauppaan pähkäilemään, pitäisikö juhannusvieraille ostaa aamiaiselle leipää vai ihanko omia croissanttejaan söisivät. Eivät syö. Suomessa syödään aamulla leipää. Ja jos ei syödä, syödään puuroa.

Ensimmäiset varhaisperunat on popsittu kesän kunniaksi hiekansekaisen mullan narskuessa takahampaissa. Meitä pohjoismaalaisia lukuun ottamatta keskenkasvuista pottua ei muualla juuri suostuta syömään, ei ainakaan kuorineen. Ensimmäiset mansikat on maisteltu - ihan omalta parvekeviljelmältä – tosin Koiraherran päivittäin nuoleskelemina. Ensimmäiset mustikatkin löysin eilen. Makeilta maistuivat, vaikka epäilenkin lähikulmien uroskoirien auringon paahtamiin puskiin koipeaan useammankin kerran nostaneen.

Heinänuha ja ylimitoitetusta ilmastoinnista virinnyt kesäflunssa kuuluvat kesään niin kuin nenä päähän. Niin myös päivittäinen punkkisyyni, heti alkuasetelmissa hävitty taistelu itikoita vastaan ja tuskainen hikoilu yöttömässä yössä. Se on kesä! Tätä on koko talvi odotettu.

Hauskaa juhannusta!

Joskus menee paremmin kuin joskus!

Vaikka en mikään penkkiurheilija olekaan, joskus tulee hetkiä, jolloin on pakko olla hengessä mukana. Eilen oli taas sellainen hetki: jääkiekon MM-finaali ja Leijonien taistelu kullasta!

Välierävoitto kisojen isäntämaasta Venäjästä oli näiden kiekkomittelöiden makein mansikka. Ruotsalaislehden hehkuttama kirveenisku niskaan. Pieni Suomi näytti veli-Venäjälle, mistä kana kusee. Sen verran löytyi iivanoilta kuitenkin naapurinrakkautta, että kertoivat kannustavansa finaalissa Suomea. Tosin pistivät samalla finaaliliput alennusmyyntiin. 

Odotukset olivat korkealla, fanipaidat oli kaivettu naftaliinista ja voittojuhlia oli alettu valmistella jo ennen kuin Leijonat olivat saaneet päänsä tyynystä. Jos kaikki menisi putkeen, Suomi olisi voittanut jääkiekon MM-kultaa kolmella eri tasolla samana keväänä. Sitä ei ole mikään maa ennen tehnyt! 

Vaan toisinpa kävi - Kanadan voitonnälkä oli suurempi ja Suomi sai tyytyä hopeaan. 

Finaaliottelun voi kiteyttää Eino Leinon sanoin: Kaikkeni annoin, hetken ma heilua jaksoin. Haaveheni kullat mieleni murheella maksoin.

Maailmanmestaruudella olisi ollut iso merkitys kansalaisten hengennostatukselle. Viime aikoina kun on saatu pelkkiä huonoja uutisia. Säästöjä, kiristystä, korotuksia. Maailmanmestaruutta ei tarvittu näyttämään muille, että Suomi on maailman paras. Sitä olisi tarvittu näyttämään suomalaisille itselleen, että Suomi on maailman paras!

Vanha klisee, hopea ei ole häpeä! Finaaliottelun varjoon jäi sekin, että suomalainen elokuva voitti palkinnon Cannesin elokuvajuhlilla ja että Vihaiset Linnut tahkosivat maailmalla miljoonia. Mutta kun maailmanmestaruus vietiin nenän edestä... Perkele! 

Älä kailota!

Viikonlopun kotiseututurneella taas nähtiin, miten suomalainen ja kännykkä on pettämätön yhdistelmä. 

Tuskin oli bussin kyytiin päästy, kun ensimmäinen hennavärjätty tanttadaara kaivoi kännykkänsä esiin ja alkoi isoon ääneen organisoida edessä häämöttävää mökkireissuaan. Reka-pentele ei ollut saanut ahteriaan sohvalta vaan oli jättänyt pyykit narulle ja nyt piti mökkireissulle lähteä nihkeillä lakanoilla. Uusi pitkäpiimäinen konsultaatio ja niin oli joka ikisen kanssamatkustajan tiedossa, että märät lakanat laitetaan muovipussiin ja tuuletetaan mökillä kesäauringossa kuiviksi. 

Varsin hämmentävä kailotustapaus sattui jokunen vuosi sitten. Olin pääsiäisen vietosta matkalla kotiin, kun hieman meikäläistä fiinimpi rouvashenkilö ilahdutti muita matkalaisia ensimmäisellä puhelullaan: Pääsiäistä oli vietetty pojan perheen luona Porvoossa ja miniän hammassärky oli pilannut koko pääsiäisen, pennut olivat syöneet suklaamunia niin, että pahaa teki, ja vanhin mukuloista oli vielä kehdannut vaatia omaa osuuttaan rahassa, kun ei ollut jostain syystä yhteiselle aterialle Mäkkäriin päässyt. Kun ensimmäinen raportointi oli hoidettu, jakkupukutäti soitti seuraavalle ystävälleen: Ihana pääsiäinen pojan perheen luona Porvoossa, miniä-raukalla oli sellainen hammassärky, että piti reppanan oikein Helsingissä asti päivystyksessä käydä. Oli kiva katsella, kun lapset olivat saaneet niin paljon suklaamunia, vahinko vaan ettei vanhin lapsista ehtinyt muiden mukaan Mäkkäriin syömään, mutta annoin sille vähän rahaa, ettei tulisi paha mieli. Come on! 

Vastaavanlaisia isoon ääneen kailotettuja tietopläjäyksiä olen viime aikoina kuullut myös aiheista Kake, kirves ja sairaalareissu, bussikuskin grillimakkarat, mökkinaapurin perilliset ja pesänjako, Tobbe ja sen tyttöystävät sekä mun miehen viat A:sta Ö:hön. Viimeksi mainittua kailotussessiota kuunteli myös kyseisen naisen 5-vuotias poika noin viidenkymmenen kilometrin verran. 

Klara vappen!

Simassa alkavat nousta turpeat rusinat pintaan – vappu lähestyy! 

Vappuhulinat saavat jäädä nuorempien ja villimpien kontolle, mutta perinteinen vappusiman valmistus muistui sentään ajoissa mieleen, sopivasti juuri ennen kuin ehdin palauttaa viimeisetkin tyhjät pullot lähikauppaan. Äkilliseen pullojen puutteeseen perinnejuoman valmistus on useimpina vuosina valitettavasti tyssännytkin.  

Ensimmäinen simanvalmistuskokeiluni osoittautui aikoinaan hieman räjähdysherkäksi. Vaikkei siman valmistus mitään salatiedettä olekaan, olin lukenut fariinisokeripaketin kyljestä perinnejuoman reseptin hieman huolimattomasti ja läiskäisin sokeriliemeen hiivaa ¼ paketillista ¼ teelusikallisen sijaan. Sima muhi aikansa pulloissa painetta keräten, salakavala hiiva ikävää yllätystä valmistellen. Vappu koitti, mielessä siinsi poreileva perinnejuoma ja avasin toiveikkaana ensimmäisen pullon – kunnon pihahdus ja sima purskahti putelista ulos eikä pulloon jäänyt muuta kuin samea sakka pohjalle. Valmistamaani nestemäistä räjähdysainetta ei tietenkään voinut poksahtelun pelossa pulloihin jättää, joten pullo toisensa perään tyhjeni vauhdilla lavuaariin. Keittiö oli sotkussa, hiiva haisi naapuriin asti ja sima jäi sillä kertaa juomatta - hyvä niin, tuskin siitä liemestä olisi ripulitta selvittykään. Sittemmin olen kyllä muistanut lukea reseptit hieman tarkemmin.

Klara vappen! 

Paljon päitä terapian tarpeessa

Kirotusta kesäaikaan siirtymisestä on kulunut viheliäisen tokkurainen viikko. Kellojen rukkaaminen pisti oman sisäisen kelloni sikinsokin. Unen tuloa on saanut iltasella odotella, yö on mennyt petivehkeissä piehtaroidessa ja jalkopäässä pyöriskelevää koiraa potkiessa eikä aamuvarhaisella kellon pärähtäessä itkukaan ole ollut kaukana.  

Suomen talouden rämpiessä pohjamudissa on jatkuvasti huudeltu työn tehokkuuden perään. Yhteiskunnalla näyttää kuitenkin olevan varaa pistää isolta porukalta työteho kaksi kertaa vuodessa viikoksi nolliin. En nimittäin ole ainoa tämän ongelman parissa painiskeleva. Kellojen rukkaamista vastustavien adressi on kerännyt tähän mennessä jo yli 11 000 nimeä.  Ainakin sen suuruinen porukka on siis viimeisen viikon ajan nuokkunut työpaikallaan pää tyhjänä ja yrittänyt näyttää ahkeralta. Pelottava ajatus! 

Epäilen kesäaikaan siirtymisen sekoittaneen senkin laboratoriohoitajan pään, joka ei erottanut käytettyjä neuloja puhtaista. Eilen ilmi tulleen kätilöiden ilokaasuhuppelin taustallakin oli todennäköisesti kesäaikaan siirtymisestä johtunut valtava väsymys ja siihen resurssien puitteissa löydetty kekseliäs ratkaisu, jolle tosin ei työnantajalta ymmärrystä irronnut. Töissähän ei ole tarkoitus olla hauskaa.

I rest my case!

 

Murphyn laki, kameli ja kokovartalokondomi

Olinpas taas naiivi ja sinisilmäinen, kun ministerien virnistelystä ja fist bumpista päättelin, että yhteiskuntasopimus oli tällä erää taputeltu kasaan. Jos jokin voi mennä pieleen, se menee pieleen.

AKT:n päätös jäädä yhteiskuntasopimuksen ulkopuolelle ei yllättänyt ketään. Onko ne äijät koskaan suostuneet mihinkään? Akkojen PAM tuli puskista ja pamautti yhteiskuntasopimuksen takaisin lähtöruutuun. Tavallinen rivikansalainen järsii kynsiään kesään asti odotellessaan tietoa siitä, miten ison loven säästötoimet tulevat tekemään köyhän ennestään laihaan lompakkoon.

Taloustilanteen korjaajaksi on nyt esitetty Suomen mallia, jossa palkkatasosta päättäisivät vientiliitot. Millä vienti sitten saataisiin vetämään? Hyvillä innovaatioilla tietenkin! 

Eilen uutisissa oli loistava esimerkki innovatiivisesta yrittäjästä. Tamperelainen tekstiilialan yritys aikoo ryhtyä valmistamaan vaatteita kilpakameleille. Painepuvulla rauhoitellaan otusta ennen kilpailua ja mittelön jälkeen puku vaihdetaan palautumista edistävään asuun. Kelpaa siinä kyttyräselän aavikolla kokovartalokondomissa tepastella. 

Samanlaista rauhoittelevaa työasua tässä kaipaisi itse kukin. Ja kivahan se olisi töiden jälkeen kellotella kotisohvalla palautumista edistävässä paineasussa. Pysyisivät vyötärömakkaratkin paremmin kurissa kuin nykyisissä lötköverkkareissa.

Kilpakameleita kokovartalokondomissa
Kuva: Mtv3

Yhteiskuntasopimus ja Parkinsonin lait

Kun hallituksen edustajat eilen virnistelivät kameroiden edessä ja pääministeri hehkutti onnenpäiväänsä, istui suuri osa kansasta kotisohvalla kynsiä purren, kyynelten pyrkiessä väkisinkin silmiin. Säästettävähän se on, jos maan talous on kuralla, sen ymmärtää epätoivoinen Erkkikin.

Koko yhteiskuntasopimushärdelli on kuin suoraan 80-luvulla pyörineestä komediasarjasta ”Kyllä, Herra Pääministeri”. Strategianahan oli, että ensin uhataan jollain sellaisella, mitä kukaan ei voi hyväksyä. Sen jälkeen vähänkin vähäisempi kurjuus on yllättäen muuttunut positiiviseksi. Ei tullut sairausajan karenssia, ei viedä koko lomarahaa, ei leikata lomia, työaikaakin pidennettäisiin vain vähän. Jippii!

Männä viikolla istuin kirjurina eräässä kokouksessa, missä yksi osanottajista muistutti mainioista Parkinsonin laeista. Cyril Northcote Parkinson (1909-1993) oli englantilainen historiantutkija ja kirjailija, joka tuli kuuluisaksi byrokratiaa ja julkista hallintoa ruotivista satiirisista teoksistaan.

Parkinsonin ensimmäisen lain mukaan työ täyttää sille varatun ajan. Tiedossa on siis kolme päivää lisää samojen hommien hoitamiseen. Not bad!

Parkinsonin toisen lain mukaan menot nousevat automaattisesti yhtä suuriksi kuin tulot. Laki lienee myös kääntäen verrannollinen, joten menot laskevat automaattisesti yhtä pieniksi kuin tulot. Ja tämä siis lisää kotimaista ostovoimaa miten?

Parkinsonin kolmas laki on vähenevän pätevyyden laki, jonka mukaan etenkin ylimmän virkamiesluokan epäpätevyys kasvaa ja koulutus jää riittämättömäksi virka-aseman vaativuuteen nähden. Pakkolakien valmistelu - I rest my case!

Koko alkuvuosi on tullut nakuteltua tekstiä nivelet kipeinä, niska jäykkänä ja ahteri puuduksissa, joten nyt on aika hyödyntää vuosien uurastuksella ja väliin jääneillä palkankorotuksilla ansaittua julkisen sektorin ylipitkää vuosilomaa. Adiós muchachos!

 

Ihmisen paras ystävä

Keskiviikkona kolahti postiluukusta parhaan ystävän Hypoallergenic Allergy Management Veterinary Exclusive Prescription Diet -ruokalasku 580 euroa. Jottei emännälle vaan tulisi mieleen tuhlata rahoja mihinkään turhuuksiin, tehtiin torstaina vielä koirulaisen kanssa lääkärireissu. Taksimatka ja lääkäritädin kumihansikoitu visiitti Koiraherran rumppahåleen, viisikymppiä kiitos! Tiedänpähän taas, miksi käyn töissä! 

Asiassa on kyllä yksi positiivinenkin puoli: Keskikokoisen katastrofin sattuessa voin napata karvaturrin kainaloon, ottaa pari ämpärillistä vettä messiin ja linnoittautua kellariin väestönsuojaan. Huippuunsa jalostettua kuivamuonaa ja purkkilihaa siellä riittääkin puoleksi vuodeksi. 

Hyvää ystävänpäivää mun parhaalle ystävälle! Niin ja sitä samaa muuten teille muillekin, vaikka ette ihmisen parhaita ystäviä olekaan!

Liikuntakampanja

Juuri kun sää otti ja muuttui huonoimmaksi mahdolliseksi, työpaikallani pärähti käyntiin työntekijöitä kiusaava jokavuotinen liikuntakampanja. Puolen tunnin liikunnasta, ähinällä tai ilman, saa yhden pisteen ja pisteitä olisi tarkoitus kerätä vapaa-ajalla kokonaista kahdeksan viikkoa.

Viime viikon lumia

Autottomana koiranomistajana olen aiempina vuosina sijoittunut pelkän pakollisen arkiliikunnan ansiosta näissä mittelöissä kymmenen parhaan joukkoon, viime vuonna peräti palkintosijalle.

Vaikka työmatkoista ja koiran ulkoilutuksesta kertyykin pisteitä nopeasti, on osa pisteistä muita hikisempiä:

Eilisessä vesisateessa oli autottoman duunarin kotimatka totista tuskaa. Kadut olivat jäässä ja paikoittain vettä oli nilkkoihin saakka. Uudet talvikengät läpimärkinä ja tuskanhiki pinnassa päätin hoitaa vielä Koiraherran ulkoilutuksenkin heti perään samaan hikeen. Kiersimme lähinurkilla kunnon lenkin ja koirakin ymmärsi, että poluilla on paras pitää kunnon vauhtia, ettei uppoa vetiseen sohjoon.

Olin jo kotipihaan asti päässyt, kun vastaan tuli naapurin vanhaherra pelkkä koiranhihna kourassaan. Miehellä on kuulo sen verran heikko, että keskustelu on aavistuksen verran yksipuolista ja hankalaa, mutta sen verran ymmärsin, että herralta oli hurtta hukassa.

En arvannut vanhaa miestä jättää yksin metsään rämpimään ja ryhdyin itsekin koiravanhusta etsimään. Oma karvapuikulani löi siinä vaiheessa jarrut niin tiukasti päälle, ettei ollut muuta mahdollisuutta kuin sitoa se kiinni lähimpään mäntyyn ja jättää hankeen nököttämään. Jälkiä seuraamalla onnistuin kuin onnistuinkin löytämään naapurini maastonakin ja avuksi rientäneen toisen naapurin avulla saimme koiran sisälle lämpimään. 

Oma koirani oli siinä vaiheessa läpimärkä ja tärisi kylmissään. Lämmin suihku, kunnon ateria ja lämmikkeeksi päälle puettu emännän kirkuvan punainen pusero korjasivat nopeasti tilanteen ja Koiraherra heittäytyi selälleen emännän punkkaan kuorsaamaan. 

Itse olin tuskin ehtinyt hiestä kuivua ja sohvalle retkahtaa, kun puhelin soi ja sain ilmoituksen koiranruokalastin saapumisesta. Viimeisillä voimilla piti sitten vielä raahata 45 kiloa muonaa talon toiseen kerrokseen ja kahteen eri kellariin. 

Sen verran tiukassa olivat eiliset kuntoilupisteet, että ajattelin merkitä ne listaan vähän paksummalla tussilla.

Tekstiiliurheilua

Enpä olisi joulukuun vesisateessa uskonut, miten hienoksi talvi vielä kääntyy. Parikymmentä senttiä lunta ja saman verran pakkasta saivat talven tuntumaan juuri siltä miltä pitääkin: kylmältä, valoisalta ja hiljaiselta.

Vihdoinkin!

Pakkasten kiristyessä omaa vaatetusta on ollut helppo lisätä, mutta Koiraherralla ulkoilu on ajoittain käynyt hieman hankalaksi. Villavuorinen tikkitakki lämmittää kyllä koirulaisen selkää, mutta tassut jäätyvät kylmässä kohtsillään. Kaupasta koirien tossut oli myyty loppuun heti pakkasten alkaessa ja nettikaupoissakin tarjolla on ollut pelkkää eioota.

Pahimmilla pakkasilla kaivoin kaapista hätäpäissäni pienimmät kesäsukkani ja teippasin ne maalarinteipillä koiralle koipiin. Sen verran nekin tassuja lämmittivät, että melko pitkälle päästin ennen kuin ensimmäinen sukka lensi vauhdissa penkkaan.

Kaikeksi onneksi törmäsimme eräänä iltana tuttuun koiraan, joka vipelsi iloisena ympäriinsä riemunkirjava haalari yllään, pienet töppöset tassuissaan. Emäntä oli tossut itse ommellut ja kehaisi niiden olevan niin helppotekoisia, että hän voisi vaikka alkaa niitä myymään. Ilmoittauduin siinä samassa ensimmäiseksi asiakkaaksi.

Koska täti ei ollut tuttu, suhtauduin hieman epäillen hänen lupaukseensa, mutta parin päivän päästä tuli viesti, että tossut olivat valmiina. Nyt saa Koiraherra pinkoa pihalla upouudet fleecetossut jaloissaan. Eivät palele tassut ja jos koira jostain syystä päättää lyödä jarrut päälle, on sitä helppo hilata perässä, sen verran tossuista onneksi pitoa puuttuu. 

Kävelevä putkikassi

Vuoden vaihtuessa

Kinkut on syöty, raketit paukuteltu ja vuosi vaihdettu ilman sen kummempia seremonioita tai pakollista hauskanpitoa hampaat irvessä. Joulun seutuville osunut talviloma kääntyi tautisten välttelyksi ja lähes hysteerisen käsienpesun ansiosta olen taudeilta toistaiseksi välttynyt. 

Koiraherraan flunssa kuitenkin iski jouluna. Yskä alkoi korisevalla koirulaisella pyhien päätyttyä jo hieman helpottaa, kunnes paluumatka joulun vietosta pakkasessa seisseessä linjurissa sai koiraherran köhimään uudelleen. Omakin ahteri oli bussin penkillä pakasteena, joten Koiraherralle oli lämmikkeeksi kaivettava kassista kaikki reissussa kertyneet likapyykit. Lentsu hoitui levossa ja Koiraherran räksytys on kerrostalonaapureiden iloksi palautunut ennalleen.

Koskapa pukkiparka oli edessä häämöttävien pula-aikojen partaalla nuukahkolla päällä, oli lahjoihin investoitava ihan itse, ennen kuin Sipilä pakkolakeineen pääsee meikäläisenkin kukkarolle kuokkimaan. Haaveissani jo kauan siintänyt ja nyt veronpalautusvaroin hankkimani uusi järjestelmäkamera onkin tuonut rutkasti iloa alkuvuoteen ja ensimmäiset kuvat on näpsitty pikku pakkasessa parvekkeella ostokukkasesta, kun kukaan muu ei valokuvamalliksi suostunut. Ahteri jäätyi, krysanteemi paleltui, mutta kuvista tuli ainakin omasta mielestäni melko kivoja. 

Tältä vuodelta en muuta toivo kuin työtä ja terveyttä – itselle ja muille. Rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto!